Herra Appi ja Rouva Anoppi *Satu*

Aivan aikojen alussa, jolloin kukaan ei ollut vielä syntynyt. Eivät ihmiset, eivät kissat, eivätkä koiratkaan, hyttysistä ja muista ötököistä puhumattakaan. Koko maapalloa ei ollut, ei tähtiä ei kuuta, ei yhtikäs mitään. Olemassa oli vain henki, joka kutsui itseään nimellä Herra Appi, lyhennettynä hän käytti itsestään myös nimeä H. Appi.

H. Appi oli tietenkin kovin yksinäinen kun mitään eikä ketään muuta ollut. On surkeaa olla aivan yksin ja kylmissään. H. Appi kaipasi kovasti ystävää, jonka kanssa olisi voinut jakaa ilot ja murheetkin. Hän ihmetteli tovin, miksi oli niin yksinäinen, vaikka tiesi olevansa mitä mainioin ystävä jollekin. Hän oli rehellinen ja reilu, eikä kenellekään mitään pahaa tahtonut. Kiihkeä ja kiivas hän saattoi olla, joskus jopa ärähtikin. H. Appi oli voimakastahtoinen ja jos asiat eivät menneet aivan jetsulleen, saattoi hän päästellä suustaan ärräpäitä, mutta laantui sitten lähes yhtä sukkelaan. H. Appi oli siis kaikinpuolin varsin hurmaava mies ja mielikuvitusta, niin mielikuvitusta, sitä riitti vaikka muille jakaa. Vaan kun muita ei ollut, pelkästään H.Appi.

H. Appi oli uskomattoman luova ja kekseliäs. Eräänä päivänä pohtiessaan miksi oli niin yksinäinen, hän yht’äkkiä oivalsi mistä se johtui. Hän päätteli, että yksinkertaisesti vain siitä kun muita ei vielä ollut. Niinpä hän päätti käyttää ehtymätöntä mielikuvitustaan ja hankkia itselleen ystävän. Ystävän tuli hänen mielestään olla ehdottomasti näkyvä. H. Appi oli nimittäin läpinäkyvä, siis näkymätön, samalla ääretön eli rajaton. Häntä oli mahdotonta nähdä.

H. Appi mietti kovin millainen olisi mahdollisimman näkyvä ystävä. Sitä ennen hän kuitenkin pohti nimeä tulevalle ystävälleen, nimihän on enne, hän ajatteli. H. Appi pohti pohtimistaan, kunnes sai idean ! Rouva Anoppi ! Loistava nimi uudelle tulevalle ystävälleni, R. Anoppi eli Rouva Anoppi. Kyllä vaan, kerrassaan upea nimi !

Mutta ystäväni pitäisi olla täydellisen näkyvä, ehkäpä minustakin silloin tulisi näkyvä, hän tuumi.
Hän pähkäili aikansa ja tuli siihen tulokseen, että tulevan ystävän täytyi olla täysin päinvastainen kuin hän. H. Appi oli vaikean kysymyksen äärellä. Mikä on näkymättömän vastakohta? Melkoisen vaikea kysymys, jota hän joutui pohtimaan päiväkausia, hieromaan älynystyröitään niin, että hiuksetkin lähtivät päästä. Tosin eihän hänellä niitä ollutkaan, näkymätön kun oli.

Taisipa kulua kokonainen viikko kunnes H. Apella välähti. Musta ! Rouva Anoppi on tietenkin musta ! Mustassahan on kaikki mahdolliset värit ja minussa ei väriä laisinkaan. Musta ! Rouva Anoppi on tietenkin musta, hän huudahteli itsekseen. Jos kaikki maailman eri värit: punainen, vihreä, keltainen ja mitä kaikkia niitä nyt onkaan kaadetaan samaan purkkiin ja sekoitetaan niin mustaahan siitä lopulta syntyy. Sehän on niin varmaa kuin Mustan meren muta.

Ajatellessaan Rouva Appea, Herra Appea lämmitti. Mahtaa olla värikäs ja temperamenttinen persoona kun jo näin kuumotti. Silloin se tapahtui, täydellinen pimeys laskeutui. Ensin Herra Appi hieman säikähti, mitään tällaista hän ei ollut kokenut koskaan. Kotvasen kuluttua hän kuitenkin havaitsi pelkonsa turhaksi. Herra Appi oli saanut ensimmäisen ystävänsä ja täysin erilaisen kuin hän itse, täysin mustan Rouva Anopin.

Rouva Anoppi oli todellakin, lievästi sanottuna, temperamenttinen ja Herra Appi jo hieman aprikoi josko tuli kuviteltua hieman liikoja. Vähempikin olisi ehkä riittänyt, mutta muisti kuitenkin, että mustassahan on kaikki värit ja voi halutessaan valita mieleisensä värin kulloinkin. Herra Apen mielestä, Rouva Anopin väreistä punainen oli parasta. Se oli jotenkin niin lämmin väri, antoipa Herra Appi punaiselle värille merkityksenkin. Se olkoon Rakkaus, hän päätti. Tosin hän joutui kysymään Rouva Anopin kantaa asiaan. Aikansa mietittyään myös Rouva Anoppi oli täysin samaa mieltä. Tietenkään Rouva Anoppi ei oikeasti asiaa mietiskellyt, kunhan kiusoitteli Herra Appea. Onhan päivän selvää, että musta itse kyllä tietää mikä omista väreistään on Rakkauden väri.

Niin elelivät Rouva Anoppi ja Herra Appi ystävinä, mutta ajoittain vähemmän sulassa sovussa. Hoksasivat molemmat ihmeellisen seikan, kun he oikein olivat tukkanuottasilla syntyi aivan uudenlaista kummallista värähtelyä. Välillä oli pimeää ja välillä valoisaa, mutta silti lämmintä jopa kuumaa. Yhdessä he sitten pohdiskelivat, että mistähän tässä mahtaa olla kysymys. Niinpä he päättivät riidellä oikein mahdottomasti ja ottaa sillä tavoin asiasta selkoa. He riitelivät ja taas rauhoittuivat, välillä miettivät ja miettivät. He tulivat siihen tulokseen, että lämpö ei voinut johtua riitelemisestä. Mistä sitten ? He olivat täysin ihmeissään. Yht’äkkiä punainen lamppu syttyi molemmilla ja aivan yht’aikaa. Rakkaudesta ! Itsestäänselvä juttu ! Niin he syleilivät toisiaan lämpimämmin kuin koskaan.

Herra Appi ja Rouva Anoppi eivät olleetkaan enää pelkästään ystäviä vaan heidän välillään oli jotain vielä suurempaa. Mitään muuta se ei voinut olla kuin rakkautta, he päättelivät. Ja mitähän mahtoikaan syntyä ? He rakastivat niin, että välillä oli päivä ja välillä yö. He havaitsivat, että heidän ympärillään tapahtui eriskummallisuuksia, jotain sellaista jota kumpikaan ei ollut koskaan nähnyt saatika kuullut. Valtava pauke ja rätinä sekä mielettömän kaunis ilotulitus jatkui jatkumistaan. Hiukan peloissaan he ajattelivat, että onkohan tällainen rakastaminen kovinkaan viisasta kun tuommoinen mökä ja meteli syntyi ja maailma raketteja täyteen.

Herra ja Rouva pohdiskelivat taas yhdessätuumin asiaa, päätyen siihen, että olihan se melkoinen pyhä jysäys, mutta kun toisiaan vastustamattomasti rakastivat niin antaapi palaa. Niinpä he rakastivat ja rakastivat, samalla miettien mistä moinen räiske oikein johtui. Aikansa taas pohdittuaan, he totesivat, että rakkauden täytyy olla jonkinsortin energiaa. Sen täytyi olla niin, koska jos he eivät rakastaisi, mitään pauketta, koko räiskyntää ja rakettien leimahduksia ei olisi.
Näin olivat Herra Appi ja Rouva Anoppi rakkaudellaan synnyttäneet maailmaan ääniä ja valoja.
He rakkautensa synnnytti tähtiä, planeettoja, asteroideja ja galakseja rikkauksineen. Herra Appi ja Rouva Anoppi näkivät ympärillään koko maailmankaikkeuden suurimman ilotulituksen. He rakastivat niin, että maapallolle syntyi elämää. Kaikenlaista kasvillisuutta, puita, pensaita, kukkia ja ruohoa rehoitti yltympäriinsä. Maapallolla alkoi tallustella kaikenkarvaisia, sekä pieniä että suuria heidän ystäviään. Ihmisiä, kissoja, koiria ja monenmoisia ötököitä alkoi ilmaantumaan. Myös kaloja, lintuja, liskoja ja luikertelevia käärmeitä syntyi vesiin ja viidakoihin. Ja ne kaikki olivat Herra Apen ja Rouva Anopin ystäviä.

Kaiken tämän kauneuden nähtyään, Herra Appi ja Rouva Anoppi päättivät etteivät koskaan lakkaisi rakastamasta toisiaan ja ystäviään.

© Pekka Paajanen