Luottamus, Mies ja Päivänkakkara *Dialogi*

Mies: Voinko luottaa sinuun ?
Päivänkakkara: Mitä tarkoitat ?
Mies: Olet päivänkakkara ja nupullasi...kasvatko täydeksi kukaksi ? Voinko siis luottaa siihen ?
Päivänkakkara: Eipä voisi typerämpää kysymystä olla...no toisaaltahan tyhmiä kysymyksiä ei ole.
Mies: Mitä tarkoitat keskenkasvuinen ?
Päivänkakkara: Minäkö keskenkasvuinen ?
Mies: Ethän ole täydessä kukassasi...
Päivänkakkara: Niin, voin tietenkin olla keskenkasvuinen kukka, mutta minähän olenkin vasta nuppu ja siinä mielesä en siis keskenkasvuinen vaan täysikasvuinen nuppu. Juuri tällä hetkellä ja nyt.
Mies: Väität siis ettet ole keskenkasvuinen ?
Päivänkakkara: Minä en väittele totuuksista...keskustelen mieluummin.
Mies: Vai niin, taidanpa taittaa hennon runkosi ja laittaa vaasiin. Eiköhän moinen jutustelu lopu.
Päivänkakkara: Mikäpäs siinä, jos vain muistat lorauttaa vaasiin tilkkasen vettäkin.
Mies: On sinulla otsaa !
Päivänkakkara: Päivänkakkaroillakin on, mutta onko sinulla päätä ?
Mies: Päätäkö...näethän hyvänen aika itsekin !
Päivänkakkara: Tarkoitin lähinnä sisäpuolta.
Mies: Nyt kyllä silpaisen sinut katki ja poikki !
Päivänkakkara: Älähän nyt hoppuile...jospa palaisimme asiaan.
Mies: Mihin asiaan...sinulla ei ole mitään asiaa.
Päivänkakkara: Olenko siis keskenkasvuinen vai en ?
Mies: No anna tulla kasvi !
Päivänkakkara: Oli suhteellisen ärsyttävä ilmaisu tuo kasvi...yleinen käsityshän on, että kasvit eivät ajattele. Mitä mieltä olet ?
Mies: Täytynee myöntää, että kasviksi olet melkoisen ajattelevainen.
Päivänkakkara: No palataanpa nyt asiaan ettei vallan ryöstäydy käsistä varsinainen asia. Mielenkiintoinen sana muuten tuo varsinainen...
Mies: Mitä kiinnostavaa siinä mukamas on ?
Päivänkakkara: Pian se sinulle valkenee, mutta mennäänpä nyt keskenkasvuisuuteeni ja myös sinun.
Mies: Minun !? Minä olen aikuinen mies enkä mikään napero.
Päivänkakkara: Lapsetko siis keskenkasvuisia kuten minä nuppu ja aikuiset miehet loppuunkasvaneita, niinkö ?
Mies: No sehän on päivänselvää...kun on aikuinen mies niin ei voi enää kasvaa.
Päivänkakkara: Tuommoinen laihanläntä mies kuten sinä väittää ettei voi muka kasvaa...vaikkapa lihoa.
Mies: Vai että laihanläntä, kuules nyt kakkara, alkaa palamaan päreet kanssasi. Minun ei tarvitse kuin alkaa syömään enemmän ja liikkumaan vähemmän niin en taatusti ole enää laihanläntä.
Päivänkakkara: Niipä, ja väitit ettet muka voisi enää kasva. Vaikkapa läskinhuiskeaksi.
Mies: Läskinhuiskeaksi...kuka nyt sellaiseksi haluaisi kasvaa ?
Päivänkakkara: Niin Goljathan varmaan oli sellainen, tunnet kai tarinan.
Mies: Tietenkin tunnen...heiveröinen Daavid sai älyllään jättiläisen kanveesiin.
Päivänkakkara: Pelkällä älylläänkö ? Mitä mieltä olet, muistutanko mielestäsi jotenkin Daavidia ?
Mies: Ainakin varreltasi...
Päivänkakkara: Hmm...entäs sinä Goljatia. Olethan minuun verrattuna suhtkoht eri kokoluokkaa...
Mies: No siinä mielessä kyllä, mutta en ole tyhmä kuten Goljat. Minä tiedän tuon tarinan ja miten siinä kävi.
Päivänkakkara: Mitä luulet, kuinka olisi käynyt jos Goljatilla olisi lisäksi ollut Daavidin äly...kumpi ja kampi olisivat tapelleet niin kumpiko olisi voittanut ?
Mies: Kumpi tietenkin !
Päivänkakkara: Siis jompi kumpi ?
Mies: Goljat ilman muuta !
Päivänkakkara: Olen kanssasi hieman eri mieltä...enkä niin vähääkään.
Mies: Goljat olisi voittanut kirkkaasti !
Päivänkakkara: Onko voitto siis pääasia ?
Mies: Totta kai !
Päivänkakkara: Kai totta...
Mies: Ärsyttää tuo sanan vääntelysi !
Päivänkakkara: Hyvä, se on tarkoituskin.
Mies: Provosoit !
Päivänkakkara: Niin, hieno sivistyssana...opin sen merkityksen jo nuppuraisena vanhasta sivistyssanakirjasta.
Mies: Siis osaatko muka lukea, nuppurainen kakkara...varsinainen kakara ?
Päivänkakkara: Enää en ole nuppurainen vaan nuppu...alamme päästä jutun juonesta taas kiinni eli keskenkasvuisuuksiimme.
Mies: Alan olla pyörällä päästäni juttujesi kanssa.
Päivänkakkara: Silläkin on tarkoituksensa...kinematiikka päässäsi osoittaa, että sinulla on pääsi sisäpuolella sittenkin jotain liikehtivää.
Mies: Olet mahdoton !
Päivänkakkara: En niin mahdoton kuin voisi kuvitella...oletkos muuten koskaan pohtinut kasvua, kasvi. Uskomaton yhteys muuten noilla sanoilla....
Mies: Sanoitko minua kasviksi !?
Päivänkakkara: Taisipa lipsahtaa...
Mies: Ota sanasi takaisin ja heti !
Päivänkakkara: Ivsak.
Mies: Mitä siansaksaa tuo on, ota sanasi takaisin suomeksi !
Päivänkakkara: Otin todellakin sanani takaisin siis imemällä, meni ehkä vähän siansuomeksi, mutta toivottavasti ymmärrät.
Mies: Sinä olet käsittämätön !
Päivänkakkara: Saataahan se niinkin olla, mutta toivoa sopii, että ymmärtäisit mitä minulla on sanottavaa.
Mies: Mene nyt jo hitossa siihen keskenkasvuisuuteen !
Päivänkakkara: Hienoa, tuo oli osoitus siitä, että olet kärryillä asian ytimestä.
Mies: Minä en ole mikään tomppeli !
Päivänkakkara: Vautsi ! Kasvuhan on siis lähes sama asia kuin kehitys...
Mies: Prikulleen samoja asioita !
Päivänkakkara: Eli jos alat syömään enemmän ja liikkumaan vähemmän sinusta tulee läskinhuiskea. Se on siis kasvua ja kehitystä ?
Mies: Tietenkin !
Päivänkakkara: Onko se hyvää sellaista ?
Mies: Eihän tässä siitä ollut kysymys !
Päivänkakkara: Täytyy myöntää, että sinussa on potentiaalia veliseni. Kyllähän läskinhuiskeaksi tuleminen on kasvua ja kehitystä, mutta eikö ole olennaista onko se hyvää vai huonoa ?
Mies: Ai nytkö sitä ollaan jo veljeksiä. Äläs kuule kasvi ala tosimiehen kanssa veljeillä. Minä olen luomakunnan herra, ettäs tiedät. Kasvit ovat kasveja !
Päivänkakkara: Toivoni on kanssasi hiipumassa...
Mies: Miten niin, enkö muka ole luomakunnan herra !?
Päivänkakkara: Tietenkin olet, mtta herrat ovat olemassa sen vuoksi, että kantavat vastuuta luomakunnasta ja sen tulevaisuudesta.
Mies: Aivan niin, kakkarat eivät tästä vastaa vaan minä mies, herra ja hidalgo !
Päivänkakkara: Hyvä juttu, olet sentään jotain tajunnut vastuunkantamisesta...vastaat siis myös minusta...
Mies: Pakko valitettavasti myöntää...vaikka oletkin varsinainen piikki lihassani !
Päivänkakkara: Ruusuilla ne vasta piikit ovatkin...varsinkin villiruusuilla.
Mies: Mene asiaan nyt !
Päivänkakkara: Eikö sinunkin mielestäsi ylipäätään kaikessa kannattaisi pyrkiä hyvään eikä huonoon, pahaan ja sen semmoiseen ?
Mies: Samaa mieltä olen minäkin.
Päivänkakkara: Sinussa todellakin on potentialia...alan luottamaan sinuun.
Mies: Potentiaaalia ja potentiaalia...mutta eikös meidän pitänyt alunperin puhua luottamuksesta ?
Päivänkakkara: Loistavaa ! Alan todellakin luottamaan sinuun, että saan kaikessa rauhassa puhjeta kukkaan kun sen aika on.
Mies: Varsin hienosti sanottu kakkaralta.
Päivänkakkara: Mitä on siis luottamus omasta mielestäsi ?
Mies: Luottamus on tietenkin sitä, että kysyy toiselta voiko häneen luottaa...jos hän vastaa, että voit niin silloin voin todellakin luottaa häneen.
Päivänkakkara: Niinpä niin, mutta jos hän vastaa, että et voi luottaa häneen ?
Mies: Silloin en voi tietenkään luottaa häneen.
Päivänkakkara: Ihan loogista kylläkin, mutta voiko logiikkaan aina luottaa ?
Mies: Tietenkin, sehän on kaiken alku ja juuri, kasvikunnan termein. Pitäisi siis kelvata sinullekin !
Päivänkakkara: Tarkastellaanpa asiaa nyt hieman lähemmin...itse lähden siitä, että luottamuksen kohteelta ei voi kysyä voiko häneen luottaa.
Mies: Tietenkin voi, miksei voisi...typerää logiikkaa.
Päivänkakkara: Niin logiikkaakin on hyvää ja huonoa vai pitäisikö sanoa viisasta ja tyhmää...
Mies: Taasko leikittelet kanssani !?
Päivänkakkara: Leikkiähän tämä on kaikkinensa, mutta luottamus on mielestäni kaksisuuntaista vuorovaikutusta. Hienommin sanottuna interaktiivista. Jos sitä ei ole niin koko luottamustakaan ei ole.
Mies: Mitä oikein tarkoitat ?...olet sinä aikamoinen.
Päivänkakkara: Siis jos kysyt luottamuksen kohteelta voiko häneen luottaa. Aivan kuin alussa kysyit minulta, voitko luottaa siihen, että kasvan varsinaiseksi kukaksi, upeaksi päivänkakkaraksi kuten päivänkakkaroiden kuuluukin. Tällä tavalla sälytät kaiken vastuun minulle.
Mies: Nyt en kyllä ymmärrä alkuunkaan...
Päivänkakkara: Jos toinen luottaa toiseen ja toinen toiseen, he automaattisesti luottavat toisiinsa. Luottamus ei synny toisilta kyselemällä se on suorastaan epäluottamuksen osoittamista.
Mies: Olet kyllä varsinainen...varsinainen, noinhan se on.
Päivänkakkara: Niin, ikään kuin nainen...
Mies: Nainenko ?
Päivänkakkara: Niin, eivätkös naiset ole kukkasia...yksi ruusu on kasvanut laaksossa...tiedäthän tuon laulun...
Mies: Tietty tiedän...alan päästä jyvälle mitä ajat takaa...taidat olla oikea naistennaurattaja.
Päivänkakkara: Ihan terveellistä välillä nauraa välillä itselleen...ja sinullekin.
Mies: On sinulla jutut, mutta taidat ola enemmän kuin oikeassa...huumori on upea asia...taidat ollakin huumorin kukka. Nythän sen vasta hoksasin.
Päivänkakkara: Eiköhän kuule lyödä kättä päälle luottamuksen osoituksena.
Mies: Eihän sinulla ole kättä...
Päivänkakkara: Luotan siihen, että sinulla on ja tiedät mitä sillä voi saada aikaan...hyvää tai pahaa voimamies.
Mies: Luulin jo ymmärtäneeni puheitasi, mutta taas olen kaukana voimamiehestä.
Päivänkakkara: Luotan siis siihen, että jos nyt katkaiset varteni ja asetat maljakkoon, annat minulle myös vettä, jotta kasvaisin täydeksi päivänkakkaraksi. Yhteiseksi iloksi ja onneksemmehan tässä taistellaan.
Mies: Sinä olet kyllä ihana, etten sanoisi Ihanuus !
Päivänkakkara: Hienoa luottaa myös siihen, ettet ala nyppimään terälehtiäni ja kyselemään rakastanko vai enkö rakasta. Tietenkin rakastan, koska luotan sinuun.
Mies: Ihanuus, minä en katkaise varttasi milloinkaan.

Herra Appi ja Rouva Anoppi *Satu*

Aivan aikojen alussa, jolloin kukaan ei ollut vielä syntynyt. Eivät ihmiset, eivät kissat, eivätkä koiratkaan, hyttysistä ja muista ötököistä puhumattakaan. Koko maapalloa ei ollut, ei tähtiä ei kuuta, ei yhtikäs mitään. Olemassa oli vain henki, joka kutsui itseään nimellä Herra Appi, lyhennettynä hän käytti itsestään myös nimeä H. Appi.

H. Appi oli tietenkin kovin yksinäinen kun mitään eikä ketään muuta ollut. On surkeaa olla aivan yksin ja kylmissään. H. Appi kaipasi kovasti ystävää, jonka kanssa olisi voinut jakaa ilot ja murheetkin. Hän ihmetteli tovin, miksi oli niin yksinäinen, vaikka tiesi olevansa mitä mainioin ystävä jollekin. Hän oli rehellinen ja reilu, eikä kenellekään mitään pahaa tahtonut. Kiihkeä ja kiivas hän saattoi olla, joskus jopa ärähtikin. H. Appi oli voimakastahtoinen ja jos asiat eivät menneet aivan jetsulleen, saattoi hän päästellä suustaan ärräpäitä, mutta laantui sitten lähes yhtä sukkelaan. H. Appi oli siis kaikinpuolin varsin hurmaava mies ja mielikuvitusta, niin mielikuvitusta, sitä riitti vaikka muille jakaa. Vaan kun muita ei ollut, pelkästään H.Appi.

H. Appi oli uskomattoman luova ja kekseliäs. Eräänä päivänä pohtiessaan miksi oli niin yksinäinen, hän yht’äkkiä oivalsi mistä se johtui. Hän päätteli, että yksinkertaisesti vain siitä kun muita ei vielä ollut. Niinpä hän päätti käyttää ehtymätöntä mielikuvitustaan ja hankkia itselleen ystävän. Ystävän tuli hänen mielestään olla ehdottomasti näkyvä. H. Appi oli nimittäin läpinäkyvä, siis näkymätön, samalla ääretön eli rajaton. Häntä oli mahdotonta nähdä.

H. Appi mietti kovin millainen olisi mahdollisimman näkyvä ystävä. Sitä ennen hän kuitenkin pohti nimeä tulevalle ystävälleen, nimihän on enne, hän ajatteli. H. Appi pohti pohtimistaan, kunnes sai idean ! Rouva Anoppi ! Loistava nimi uudelle tulevalle ystävälleni, R. Anoppi eli Rouva Anoppi. Kyllä vaan, kerrassaan upea nimi !

Mutta ystäväni pitäisi olla täydellisen näkyvä, ehkäpä minustakin silloin tulisi näkyvä, hän tuumi.
Hän pähkäili aikansa ja tuli siihen tulokseen, että tulevan ystävän täytyi olla täysin päinvastainen kuin hän. H. Appi oli vaikean kysymyksen äärellä. Mikä on näkymättömän vastakohta? Melkoisen vaikea kysymys, jota hän joutui pohtimaan päiväkausia, hieromaan älynystyröitään niin, että hiuksetkin lähtivät päästä. Tosin eihän hänellä niitä ollutkaan, näkymätön kun oli.

Taisipa kulua kokonainen viikko kunnes H. Apella välähti. Musta ! Rouva Anoppi on tietenkin musta ! Mustassahan on kaikki mahdolliset värit ja minussa ei väriä laisinkaan. Musta ! Rouva Anoppi on tietenkin musta, hän huudahteli itsekseen. Jos kaikki maailman eri värit: punainen, vihreä, keltainen ja mitä kaikkia niitä nyt onkaan kaadetaan samaan purkkiin ja sekoitetaan niin mustaahan siitä lopulta syntyy. Sehän on niin varmaa kuin Mustan meren muta.

Ajatellessaan Rouva Appea, Herra Appea lämmitti. Mahtaa olla värikäs ja temperamenttinen persoona kun jo näin kuumotti. Silloin se tapahtui, täydellinen pimeys laskeutui. Ensin Herra Appi hieman säikähti, mitään tällaista hän ei ollut kokenut koskaan. Kotvasen kuluttua hän kuitenkin havaitsi pelkonsa turhaksi. Herra Appi oli saanut ensimmäisen ystävänsä ja täysin erilaisen kuin hän itse, täysin mustan Rouva Anopin.

Rouva Anoppi oli todellakin, lievästi sanottuna, temperamenttinen ja Herra Appi jo hieman aprikoi josko tuli kuviteltua hieman liikoja. Vähempikin olisi ehkä riittänyt, mutta muisti kuitenkin, että mustassahan on kaikki värit ja voi halutessaan valita mieleisensä värin kulloinkin. Herra Apen mielestä, Rouva Anopin väreistä punainen oli parasta. Se oli jotenkin niin lämmin väri, antoipa Herra Appi punaiselle värille merkityksenkin. Se olkoon Rakkaus, hän päätti. Tosin hän joutui kysymään Rouva Anopin kantaa asiaan. Aikansa mietittyään myös Rouva Anoppi oli täysin samaa mieltä. Tietenkään Rouva Anoppi ei oikeasti asiaa mietiskellyt, kunhan kiusoitteli Herra Appea. Onhan päivän selvää, että musta itse kyllä tietää mikä omista väreistään on Rakkauden väri.

Niin elelivät Rouva Anoppi ja Herra Appi ystävinä, mutta ajoittain vähemmän sulassa sovussa. Hoksasivat molemmat ihmeellisen seikan, kun he oikein olivat tukkanuottasilla syntyi aivan uudenlaista kummallista värähtelyä. Välillä oli pimeää ja välillä valoisaa, mutta silti lämmintä jopa kuumaa. Yhdessä he sitten pohdiskelivat, että mistähän tässä mahtaa olla kysymys. Niinpä he päättivät riidellä oikein mahdottomasti ja ottaa sillä tavoin asiasta selkoa. He riitelivät ja taas rauhoittuivat, välillä miettivät ja miettivät. He tulivat siihen tulokseen, että lämpö ei voinut johtua riitelemisestä. Mistä sitten ? He olivat täysin ihmeissään. Yht’äkkiä punainen lamppu syttyi molemmilla ja aivan yht’aikaa. Rakkaudesta ! Itsestäänselvä juttu ! Niin he syleilivät toisiaan lämpimämmin kuin koskaan.

Herra Appi ja Rouva Anoppi eivät olleetkaan enää pelkästään ystäviä vaan heidän välillään oli jotain vielä suurempaa. Mitään muuta se ei voinut olla kuin rakkautta, he päättelivät. Ja mitähän mahtoikaan syntyä ? He rakastivat niin, että välillä oli päivä ja välillä yö. He havaitsivat, että heidän ympärillään tapahtui eriskummallisuuksia, jotain sellaista jota kumpikaan ei ollut koskaan nähnyt saatika kuullut. Valtava pauke ja rätinä sekä mielettömän kaunis ilotulitus jatkui jatkumistaan. Hiukan peloissaan he ajattelivat, että onkohan tällainen rakastaminen kovinkaan viisasta kun tuommoinen mökä ja meteli syntyi ja maailma raketteja täyteen.

Herra ja Rouva pohdiskelivat taas yhdessätuumin asiaa, päätyen siihen, että olihan se melkoinen pyhä jysäys, mutta kun toisiaan vastustamattomasti rakastivat niin antaapi palaa. Niinpä he rakastivat ja rakastivat, samalla miettien mistä moinen räiske oikein johtui. Aikansa taas pohdittuaan, he totesivat, että rakkauden täytyy olla jonkinsortin energiaa. Sen täytyi olla niin, koska jos he eivät rakastaisi, mitään pauketta, koko räiskyntää ja rakettien leimahduksia ei olisi.
Näin olivat Herra Appi ja Rouva Anoppi rakkaudellaan synnyttäneet maailmaan ääniä ja valoja.
He rakkautensa synnnytti tähtiä, planeettoja, asteroideja ja galakseja rikkauksineen. Herra Appi ja Rouva Anoppi näkivät ympärillään koko maailmankaikkeuden suurimman ilotulituksen. He rakastivat niin, että maapallolle syntyi elämää. Kaikenlaista kasvillisuutta, puita, pensaita, kukkia ja ruohoa rehoitti yltympäriinsä. Maapallolla alkoi tallustella kaikenkarvaisia, sekä pieniä että suuria heidän ystäviään. Ihmisiä, kissoja, koiria ja monenmoisia ötököitä alkoi ilmaantumaan. Myös kaloja, lintuja, liskoja ja luikertelevia käärmeitä syntyi vesiin ja viidakoihin. Ja ne kaikki olivat Herra Apen ja Rouva Anopin ystäviä.

Kaiken tämän kauneuden nähtyään, Herra Appi ja Rouva Anoppi päättivät etteivät koskaan lakkaisi rakastamasta toisiaan ja ystäviään.

© Pekka Paajanen

GABRIEL *DIALOGI *

Gabriel: Sinä olet raskaana.
Pietari: En todellakaan, etkö näe, olen mies.
Gabriel: Näytät kysymysmerkiltä.
Pietari: Haastatko riitaa?
Gabriel: En missään nimessä.
Pietari: Kysymysmerkki on koukeroinen, minun ryhtini on isältäni perittyä suoraselkäisyyttä.
Gabriel: Aivan niin, siksi päättelin sinun olevan raskaana. Olemuksesi on suorastaan säteilevä.
Pietari: Oletko joku saatanan homo vai mikä olet ?
Gabriel: Olen mikä olen, homous ja heterous ovat minusta kaukana.
Pietari: Siis joku transu tai bi vai eunukki ?
Gabriel: En mitään noista.
Pietari: No mikä sitten, mikä mies olet tai siis tyyppi ?
Gabriel: Olen enkeli.
Pietari: Vai että enkeli, kaikkea sitä kuulee. Enkeleitä ei ole olemassakaan, täyttä puppua. Sano nyt vaan kuka olet.
Gabriel: Olen suojelusenkelisi Gabriel.
Pietari: Voi vittu, minä en suojelua enkä sääliä kaipaa.
Gabriel: Siksi juuri minä olen suojelusenkelisi.
Pietari: Minä en usko enkeleihin, lasten juttuja !
Gabriel: Minä taas olen aina uskonut enkeleihin siis itseeni.
Pietari: Väitätkö, että en usko itseeni ?
Gabriel: En. Sinä uskot itseesi et enkeleihin. Siksi sinä olet sinä etkä enkeli vaan suurempaa.
Pietari: Suurempi kuin enkeli, voiko suurempaa olla ?
Gabriel: Voi. Kuvitteleppa itse...
Pietari: No Jumala kaiketi...
Gabriel: Aivan niin, sinä olet siis Jumala tai Jumalan poika, periaatteessa sama asia...
Pietari: Minäkö ! Oletko päissäsi?
Gabriel: Enkelit eivät ryypiskele, täytyy olla skarppina kaiken aikaa.
Pietari: Minä kyllä juopottelen silloin kun huvittaa, en voi siis mitenkään olla Jumala tai Poikansa.
Gabriel: Tietäisitpä vaan Isämme tavat, lärvit aika ajoin...raskas työ raskaat huvit, tiedäthän...ei ole luominen helppoa hommaa.
Pietari: Ei voi olla totta. Itse hyvyyskö sortuisi noin maallisiin meininkeihin.
Gabriel: Jumala on kaikkeus...
Pietari: Tietenkin !
Gabriel: Voit siis olla Jumala tai Jumalan Poika ryypiskelyistäsi huolimatta.
Pietari: Kaiketi sitten, mutta niin hullu en ole, että asettuisin Jumalan asemaan.
Gabriel: Rohkeutta veliseni.
Pietari: Joutuisin kaiketi oikeaan helvettiin. Itsesuojeluvaistoni sanoo, että rajani menevät siin mitä olen.
Gabriel: Mikä sitten olet, pelkuri paskat housuissa, sitäkö olet?
Pietari: Minulle ei saatana vittuilla. Minä menen vaikka helvettiin jos se on Jumalan tahto.
Gabriel: Juuri ninn. Siksi minä olen suojelusenkelisi. Tulen kanssasi helvettiin ja nauratamme pirun kuoliaaksi. Huumorilla pärjää paikassa kuin paikassa.
Pietari: Olet sinä melkoinen enkeli, mutta mitä oikein tarkoitit sanoessasi minun olevan raskaana.
Gabriel: Olet etsijä. Etsit elämän tarkoitusta.
Pietari: Miten voit tietää...
Gabriel: Olemuksesi kertoo kaiken, lisäksi olet taistelija, vain harvat ovat...
Pietari: Miten voit tietää...
Gabriel: Niin kuin sanoin, se säteilee sinusta ja se näkyy...
Pietari: Mutta miten niin raskaana...
Gabriel: Olet saanut kipinän ajatteluun.
Pietari: Mitä tarkoitat ?
Gabriel: Väitätkö ettet ajattele enemmän kuin muut ?
Pietari: Kieltämättä siltä joskus tuntuu.
Gabriel: Tunnet olosi ajoittain yksinäiseksi, kukaan ei tunnu ymmärtävän puheitasi saatika kysymyksiäsi.
Pietari: Niin, välillä tuntuu kuin helvetti olisi sisälläni.
Gabriel: Pelkäätkö sitä ?
Pietari: Minä en saatana pelkää mitään varsinkaan olemattomia piruparkoja.
Gabriel: Hyvä olet siis raskaana oleva taistelija hyvän ja pahan taistelutantereella.
Pietari: Minä en saatana pelkää mitään varsinkaan olemattomia piruparkoja.
Gabriel: Hienoa sinussa on luonnetta.
Pietari: Alan jostain kumman syystä uskoa sinua ja enkeleihin ylipäätään.
Gabriel: Hyvä, jääräpäisyytesi, joka sinänsä on hieno ominaisuus antaa hieman periksi.
Pietari: Jääräpäisyyskö hieno ominaisuus, minä olen nuoresta iästäni huolimatta saanut enemmän turpiini kuin muut yhteensä.
Gabriel: Kaikella on tarkoituksensa.
Pietari: Mitä höliset ?
Gabriel: Oletko lapsesta saakka tuntenut, että sinulla on joku erityinen tehtävä maan päällä ?
Pietari: Olen, enkä tiedä mikä se on. Se kaluaa minua sisältäpäin kuin koira luuta.
Gabriel: Sinua on koko elämäsi valmisteltu tuohon tehtävään, koeteltu sorrutko pahaan. Oletko siis heikko. Koeteltu onko sinusta tehtävään, joka on suuri. Paljon suurempi kuin olisit ikinä voinut kuvitella.
Pietari: Tiedätkö siis tehtäväni...
Gabriel: Tiedän. Olen kätilösi Sokrateen lailla.
Pietari: Olen kyllä lukenut Platonini, joten turha viisastella.
Gabriel: Tiedän sen. Kunhan kiusoittelin.
Pietari: Kerro heti, en jaksa enää tätä kidutusta.
Gabriel: Sinä olet Aatami. Ensimmäinen ihminen, vanhin sielu kaikista.
Pietari: Ei helvetti, on enkeli tainnut menettää järkensä.
Gabriel: Enkeleillä ei ole järkeä eikä mielikuvitusta. Vain rakkaus, siksi et näe minua.
Pietari: Näenhän minä sinut !
Gabriel: Anteeksi aliarvioin mielikuvitustasi...muut eivät näe minua.
Pietari: Sano nyt jo se tehtävä !
Gabriel: Koko elämäsi sinua on valmisteltu kertomaan ihmiskunnalle ajatuksesi paremman ja paremman maailman rakentamiseksi. Sinä olet Jumalan Poika.
Pietari: Minäkö Jumalan Poika siis Jeesus vai, paskaa jauhaa enkeli !
Gabriel: Jeesus oli nainen nimeltään Jeesus ja sinä Sokrates nimeltä Aatami.
Pietari: Hulluja höpiset !
Gabriel: Katoan tästä nyt matkoihini, tulen sitten taas kun mielestäni tarvitset minua.
Pietari: (...ajattelee...kävelee edestakaisin )
Pietari: Tällä kertaa ette sitten saatana tössi !

© Pekka Paajanen

Pallon ja kuution dialogi

Pallon ja Kuution dialogi Kuutio: Terve pallo! Mitäs kuuluu, onkos ollut pomppuista? Pallo: Ymmärrän kyllä särmikkyytesi kun olet tuon näköinenkin, mutta miksi sinun täytyy aina piikitellä? Etkö näe, että minä olen täydellinen muodoltani ja muutenkin ? Kuutio: Älähän nyt leikistä suutu pallero. Sitä paitsi jos olisit täydellinen et olisi moksiskaan pikkupiikittelystäni. Pallo: Suutun jos suutun, ei kuulu sinulle...vai, että pallero ! Kuutio: Anteeksi, en tiennyt sinun olevan sentään noin herkkähipiäinen. Pallo: Herkkä ja herkkä, eikö sinulle tullut vieläkään selväksi, että olen täydellinen ? Kuutio: Tiedätkös, tapasin juuri kolmion. Minäkin poltin hieman pinnani, tuon kolmisärmän kanssa, aivan kuten sinä nyt minulle. Pallo: Kuinka niin, sanoiko sinua möhkäleeksi ? Kuutio: No ei nyt sentään, mutta hän puhui minulle todella kummallisia. Ensin hieman tapojensa mukaan piikitteli ja sitten väitti minun olevan hänen jälkeläisiään. Olin jo tömäyttää kolmiota voimieni takaa, mutta tajusin siitä syntyvän vain pahoja naarmuja itselleni. Pallo: No mitäs tuo kolmipistin nyt taas on isotellut, on muuten yrittänyt minuakin naarmuttaa, mutta mitäpäs rääpäle täydellisyydelle voi? Kuutio: Puheli kaikenlaista, mutta väite, että olen hänestä peräisin oli kyllä jo aikalailla paksua. Ainakin aluksi siltä tuntui... Pallo: Tarkemmin katsottuna, muistutat jollakin tavalla kolmiota. Kuutio: Älähän nyt, no joka tapauksessa kolmio kertoi hyvin mielenkiintoisella tavalla omansa sekä minun syntymäni. En vain ensin ymmärtänytt mitä hänellä oli mielessään. Pallo: Minua, varsinkin pienempiäni potkitaaan, heitellään ja huidotaan erilaisilla välineillä ja nyt minun pitäisi vielä kuunnella tuollaista jonninjoutavaa. Ei kiitos. Menen noiden lasten luokse, jotka haluaisivat ehkä pelata jalkapalloa –se on kuningaslaji, jossa minä olen pääosassa. Terve vaan ! Kuutio: Odotapas nyt, etkö tosiaan halua tietää mistä olet peräisin? Takaan, että tulet hämmästymään, jopa iloiseksi kun olet perillä menneisyydestäsi. Pallo: Olkoon menneeksi, mutta lähden oitis mikäli irvailet. Kuutio: En irvaile en. Kolmio siis kivenkovaa väitti ja myös perusteli sukulaissuhteemme aikalailla vedenpitävästi. Pallo: Ole sitten vaikka kolmikuutio, tetra, mutta minä olen täydellinen pallo, enkä mikään kolmiopallo tai kuutiopallo vaikka kuinka yrittäisit todistella. Minussa ei ole mitään, joka muistuttaisi kolmiota. Minussa ei ole särmän särmää. Kuutio: Olet yksinkertaisesti vain pallo, selvä, mutta kuuntelehan nyt. Kolmio väitti, että aikojen alussa ihmiset olisivat keksineet tikun siis viivan. Sillä voitiin piirtää ja antaa merkkejä muille. Pitemmistä viivoista tehtiin keihäitä ja lyhyemmistä nuolia metsästystä varten. Oletko vielä jäljillä? Pallo: Äläs särmäniska pottuile, tietenkin olen kärryillä. Kaikkihan tuon tietävät. Kuutio: Hyvä, mutta äläpäs nimittele. Sattuipa sitten niin, että jotkut luovimmat ihmiset keksivät yhdistää kaksi viivaa aika tarkkaan 60º kulmaan jolloin syntyi mikä ? Pallo: Ei aavistustakaan, luultavasti lisää öykkäreitä, ikäänkuin heitä ei olisi jo tarpeeksi. Tässä jutustelussa ei ole kyllä järjenhiventäkään, taidanpa vyöryä tästä muihin maisemiin. Kuutio: Asteet taisivat olla sinulle hieman liikaa... Pallo: Niinpä niin, jos itse on 100 astetta ja siis täydellinen on vaikea ymmärtää vajavaisuuksia. Jatka nyt kuitenkin, mutta kiirehdi minulla on parempaakin tekemistä kuin kuunnella joutavia jorinoitasi. Kuutio: No kuuntele, kun teräväpäisimmät tikut siis yhdistettiin kuten kerroin syntyi bumerangi. Bumerangihan on kuten tiedät oiva viestintäväline ja metsästysase. Suuri edistysaskel ihmiskunnalle. Pallo: Myönnettäköön, enpä haluais jäädä bumerangin maalitauluksi. Komeasti lentää tuo särmikäs liitopotkuri, mutta minusta on kuitenkin paljon enemmän hyötyä. Kuutio: Palataanpa hyödyllisyyteesi hieman myöhemmin. Pallo: Sovitaan sitten niin. Kuutio: Bumerangi oli siis keksitty,mutta joku idearikas ihminen keksi liittää vielä yhden tikun siihen. Mikäs syntyikään? Pallo: Varmaan Y-kirjain, semmoisellakin minua on tökitty. Kuutio: Valitan, jos sinua on kaltoin kohdeltu. Evoluutio tarkoittaa sitä, että kaikki kehittyy ajan saatossa. Pallo: Mitä sanaa käytit? Evankeli, oletko joku evankelistakuutio vai mikä olet olevinasi? Kuutio: Käytin sanaa evoluutio. Se tarkoittaa biologisessa mielessä lajien kuten kasvien ja eläinten kehittymistä. Tämä koskee myös siis ihmistä. Elämme äärettömässä ajassa maapallolla lähellä maailmankaikkeuden keskipistettä eli aurinkoa. Pallo: Mitäs höliset, maapallon kyllä ymmärsin, mutta muuten en tajunnut hölkäsen pöläystä. Yritätkö jymäyttää minua, täydellisyyttää, todella typerää jopa sinulta. Kuutio: En tietenkään. Evoluutio siis tarkoittaa biologisten lajien kehittymistä ajan kuluessa. Kun puhutaan meistä ja meidän kaltaisistamme materiaalisten asioiden kehittymisestä, kuvaava sana voisi olla materiaatio. Mehän olemme peräisin maasta, materhan on äiti siis olemme materin lapsia materioita. Mekin olemme kuolemattomia vaikka meillä ei sielua olekaan sillä aine ei katoa, se muuttaa vain muotoaan. Pallo: Ei hemmetti, materiaatio, äitimaa...en käsitä mitään. Mistä sinä olet keksinyt kaiken tuon, senkin särmäläjä, yrität huiputtaa ? Kuutio: Johtunee ilmeisesti hidasliikkeisyydestäni. En ole kuin sinä, joudun kovasti aina pohtimaan millä keinoin pääsen paikasta toiseen, mutta en missään tapauksessa vedä sinua nenästä. Pallo: Aivan ! Etanakin on nopeampi kuin sinä. Toista se on minulla, olen silmänräpäyksessä siellä minne haluan. Niin tekee täydellinen. Kuutio: Palataanpa asiaan. Kun bumerangeihin lisättiin yksi viiva, synti todellakin Y-kirjain, mutta vielkin tärkeämpää eli kolmio. Pallo: Vai että kolmio mukamas tärkeä! Olisi saanut jäädä sikseen tuo paarma. Kuutio: Äläpäs kiivastu, alamme päästä varsinaiseen asiaan. Pallo: Lapset tuolla potkiskelevat kiviä, haluaisin mennä heidän luokseen, mutta jatka nyt kuitenkin. Kuutio: Kolmio siis väitti, että minä kuutio olen mukamas hänestä peräisin. Kolmio perusteli asian lopulta niin uskottavasti, että en voinut muuta kuin todeta asian olevan näin. Pallo: Minä en uskoisi kyllä sanaakaan tuon alikehittyneen luurangon puheista. Kuutio: Äläs nyt, kolmio on terävä niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Hän on juuri sellainen kuin kuin kolmion tuleekin olla. Älykäs pirulainen. Kolmio syntyi kaiken lisäksi täysin vahingossa. Joku rohkeimmista vain kokeili sopisiko tikku avonaisiin päihin. Kävi kuitenkin niin, että sen lentokyky katosi lähes tyystiin ja kolmio ei siis kelvannut metsästykseen. Sille täytyi keksiä jokin muu käyttötarkoitus. Pallo: Se kyllä tiedetään, mutta kuuntelen... Kuutio: Oli syntynyt kolmio ja maailmassa oli siis tuolloin viivoja, bumerangeja ja kolmioita. Fiksuimmat ihmiset yrittivät kasata niitä yhteen, jotta saavutettaisiin jotain uutta ja ihmeellistä. Pallo: Palloa eivät noista ainakaan saaneet aikaan – se on varma! Kuutio: Maltapa hetki...sinua ei vielä todellakaan ollut olemassa. Kolmioilla kokeiltiin erlaisia yhdistelmiä ja syntyi monenlaista geometriikkaa. Uusia kuvioita kuten neliö. Pallo: Vai neliö, tuo nelipiikikäs. Lähes yhtä teräväpäinen kuin kolmo, mutta vieläkin särmikkäämpi pentele. Kuutio: Näin kolmio minulle kertoi. Neliö syntyi siis neljästä kolmiosta ja kun näitä yhdisteltiin sopivasti saatiin aikaan laatikko. Tiedäthän laatikon tuon onton kapistuksen. Pallo: Härnäätkö vai...tietenkin tiedän mikä laatikko on. Tyhjää täynnä, vielä tyhmempi kuin sinä ! Kuutio: Varmistin vain asian ettei tule mitään jälkipuheita. Tyhmyyteni sitä paitsi on vain sinun näkemykesi, mutta antaa olla. Kun vertaat minua ja laatikkoa, emmekö ole ulkoisesti melkolailla samannäköisiä ? Pallo: Olette, totta tosiaan rumiluksia molemmat. Kuutio: Minun täytyy siis olla laatikon sukulainen. Meissä ei ole muuta eroa kuin se, että minä olen täyteläisempi ja huomattavasti vahvempaa tekoa. Pallo: Olkoon niin. Laatikko on nurin pienimmästäkin töytäisystäni, mutta kiirehdi nyt haluan lasten luokse. Kuutio: Alamme tulla vaiheeseen, jossa kerron miten sinä olet syntynyt, joten maltappa nyt. Pallo: Mielenkiintoista kuulla miten täydellisyys on syntynyt. Olen täysin varma, että täydellisyydestä. Pakko olla niin ! Kuutio: Voihan asian niinkin ilmaista, mutta mennäänpä ensin omaan syntymääni. Pallo: Hah ! Mitä sillä on merkitystä ? Kuutio: Kuuntele. Minä kuutio synnyin kun laatikko täytettiin milloin milläkin kuten veden, hiekan ja sementin sekoituksella eli betonilla. Oikeastaan olen siis vain täpötäysi laatikko. Kun minut näin oli keksitty päättivät ihmiset raahata osan meistä vuorten rinteille. Matkalla pahimmat särmät hioutuivat, me kuutiot siis pyöristyimme ja vierimme takaisin vuorten juurille. Särmät hioutuivat entisestään ja alangoille kasaantui röykkiöittäin pallomaisia kuutioita, joita merenaallot edelleenkin siloittivat. Pallot olivat siis syntyneet. Pallo: Nyt kuule pompsahti, en jaksa kuunnella itsekehuasi enää pätkän vertaa. Minäkö joku kuutiopallo ? Nyt minä häivyn ja parasta on sinunkin etten töytäise voimieni takaa ! Kuutio: Väitän myös muuta. Olen isompi kuin sinä. Pallo: Nyt on mitta täysi kanssasi. Tässä tulee tömpsy ! Kuutio: Ei tuntunut missään koska olen isompi ja raskaampi kuin sinä. Ethän satuttanut itseäsi ? Pallo: Ei sattunut, ei tullut naarmuakaan ! Kuutio: Tiedätkö mistä se johtui ? Pallo: Tietenkin. Täydellisyydestäni ! Kuutio: Tuskinpa vaan. Käänsin vain kylkeäni siten, ettet osuisi särmiini. Jatkammeko vielä keskusteluamme ? Parhaat palat ovat nimittäin vasta tulossa. Pallo: Hyvä on, yritän hillitä itseni. Kuutio: Väitän sinulle siis, että olen isompi kuin sinä ja myös perustelen sen. Kerro jos et pysy kärryillä. Kaikki särmäni ovat tasan yhden metrin mittaisia. Kuinka pitkä ja leveä sinä olet? Pallo: Tasan yhden metrin ja huomautan vielä, että joka ikiseen suuntaan. Vähintäänkin siis yhtä iso kuin sinä, joten äläpä ala isottelemaan. Kuutio: Tarvitsemme asian todistamiseksi ohutseinäisen laatikon, jolla on tarkalleen samat ulkomitat kuin minulla. Näetkö sellaista ? Pallo: Tuossapa hyvinkin on sellainen. No niin alatkos perustella ! Kuutio: Ihan varmasti perustelen. Pompautappas itsesi laatikkoon niin nähdään kuinka käy. Jos mahdut siihen, laatikko on kaiketi isompi kuin sinä. Jos et mahdu siihen sinä olet isompi. Pallo: Täällä sitä ollaan ! Noin puoleen väliin mahduin, olen siis reippaasti suurempi kuin laatikko, ainakin puolet suurempi. Kuutio: Äläpäs tee hätiköityjä johtopäätöksiä. Tulkintasi ei ole aivan aukoton. Tarkastellaanpa asiaa hieman yksityiskohtaisemmin. Pallo: En pääse täältä pois, auta minua ! Kuutio: Mutta sinähän olet täydellinen, pääsethän sinä itsekin sieltä. Pallo: No kun en vaan pääse, auta nyt äläkä piruile ! Kuutio: Sinusta jäi siis laatikon ulkopuolelle noin puolet, mutta laatikon sisäpuolelle jäi vielä reilusti yli puolet laatikosta tyhjää tilaa, vaikka puolet sinusta on sen sisäpuolella. Joten minun täytyy olla isompi sinua. Pallo: Mitä tarkoitat ? En ymmärrä. Päästä nyt minut täältä ! Kuutio: Tarkoitan sitä, että puolet sinusta, joka on laatikon ulkopuolella on vähemmän kuin laatikkoon jäänyt tyhjä tila. Myönnätkö nyt, että olen isompi ? Pallo: Olet isompi, olet isompi, montako kertaa pitää toistaa ? Auta nyt minut täältä ! Kuutio: No minä tömpsäytän sinut kumoon niin pääset sieltä. Pallo: Kiitos kuutio. Kuutio: Menehän nyt, lapsoset kovasti kaipaavat sinua ja pehmeitä muotojasi, niin ja täydellisyyttäsi. Pallo: Menen, menen...lapset sentään pitävät minua täydellisenä vaikka en niin iso olekaan kuin sinä. Kuutio: Niin, suurinhan ei ole aina suurenmoisin, lapsetkin sen tietävät... © Pekka Paajanen

Runoradio *KUUNTELE*

Petruksen runoja

Pölyhiukkanen ja Nainen (DIALOGI)

Pölyhiukkanen: koskepas minuun niin lennän tieheni !
Nainen: sinuunko, pölyhiukkaseen, luuletkos itsestäsi hiukkasen liikoja.
P: minä en luule mitään, minä tiedän.
N: Niin, sen ettet ole yhtikäs mitään muuta kuin pölyä ja imuroin sinut pölypussin kautta karkeajätteisiin ja sitä kautta kaatopaikalle rottien kiusaksi !
P: vai niin, oletpas naiseksi kovinkin nenäkäs.
N: minullako mukamas suuri nenä..hitsi juttelenko minä pölyhiukkasen kanssa…alat totta tosiaan ärsyttämään minua. Mieheni, joka muuten on luolamiehen tapainen, antaa sinulle piakkoin sellaista kyytiä, jota et ennen ole kokenut kunhan vain töistään kerkiää.
P: vai töistään…hmm… taitaapa ukkosi istuskella paikallisesa pubissa kaljoilla muiden väärinymmärrettyjen kanssa, ystäväni ovat kertoneet…aika naurettavia juttuja kertovat muijistaan.
N: että niinkuin muijistaan…tuosta saat luutulla, hiljenetkös hiukkanen ja kaljoillako mieheni ? Minun mieheni..hän on maailman paras…pitää minua
kuin kukkasta kämmenellään, koskaan ei ole vielä kaljalta tuoksahtanut. Sen vaadin häneltä jo kun seurusteltiin ja hyvin sanansa pitänyt !
P: hmm…salaa taitaa siis juopotella…viinan tuoksut saa nykyään poistettua vexmälli nimisillä pastilleilla, ne ikäänkuin neutralisoivat viinahöyryt miehestä kuin miehestä..niin no miksei myös naisesta. Miehesi on taitava näyttelijä, parin promillen pöhnässäkin osaa selvää näytellä.
N: mikä hitto sinä oikein kuvittelet olevasi ?
P: pölyhiukkanen, hyvä rouva, pölyhiukkanen.
N:niinpä niin et yhtään mitään muuta..täysin olematon sottupytty…nyt imuroin sinut Nilfiskilläni…onpa sitten siistiä kun rakas mieheni tulee kotiin.
P: äläpäs nyt hoppuile…enkö ole mielestäsi muutakin kuin pölyhiukkanen, huomaatko juttelet kanssani kuin ihmisille.
N: tuo on kyllä ihme kyllä totta, mutta pölyä olet silti.
P: mitäs mieltä olet olemassaolostani?
N: olemassaolostasi…kuvitteletko olevasi joku filosofi?
P: tiedäthän Descartesin kuuluisan lausahduksen: ajattelen, olen siis olemassa..
N: kaikkihan sen tietävät…mutta kukaan ei ymmärrä mitä se tarkoittaa…
P: aivan…paitsi minä pölyhiukkanen.
N: niin varmaan…tuosta saat ja tuosta etköhän hiljene olematon! Missähän se mieheni viipyy…
P: turha odotella…hyvässä vauhdissa on ukkosi…kolmen tuopposen jälkeen luulee jo omistavansa koko kapakan, pari lisää niin maailman omistuskin alkaa tuntua pieneltä.
N: haastatko ihan tosissasi riitaa…mieheni on miehistä parhain.
P: ehkäpä, ehkäpä taviksista
N: vai että tavis…kuules nyt hiukkanen, mieheni on insinööri, rakennesuunnittelija, tuntee sen Iisakin, Nyyttonko se nyt oli…lait kuin omat taskunsa, nauttii ruhtinaallista palkkaa kunnan virassa, niin palkkahan tulee tietenkin minun tililleni. Mieheni ei rahankäytöstä ymmärrä, vaikka muuten tietää kaiken mikä on tietämisen arvoista. Hän on kyllä kaikkea muuta kuin tavis ! Sinä olet tavis pölyhiukkanen, juopotteletkin varmaan kuin pölyhuikkanen!
P: no tuleehan sitä joskus otettua reippaastikin, mutta hyvin on alkoholinkäyttö pysynyt kurissa. Suomalaiset ovat niin nuukia viinan suhteen, ei paljon lattioille läikytellä. Sinun kanssasi kun juttelee pitäisi kyllä hömpsyt ottaa…ihan vaan sietääkseen.
N: hemmetti mikä ääliö olet, mukamas filosofi, höh sanon minä!
P: filosofipa hyvinkin…tiedätkös jo miksi olen olemassa ?
N: varmaan vain kiusakseni, tässä kämpässsä teikäläisiä riittää, vaikka kuinka imuroisi, parempi olisi jos tuollaisia ei olisi olemassakaan.
P: niinkö meinaat…minä ajattelen siksi olen olemassa.
N: ajattelet, kylläpä paksua lykkäät hiukkanen !
P: aivan niin, mutta en tasapaksua kuten sinä.
N: siis mitä ! Tarkoitatko, että en ole muodokas?
P: en tietenkään…onhan tasapaksuuskin eräs muodokkuuden laji.
N: vai, että tasapaksu, nyt kuule laitan Nilfiskin laulamaan !
P: maltapa vielä, meitä pölyhiukkasia on täällä arviolta kuusi miljardia ja aina tulee joku, joka juttelee kanssasi, turha siis meikäläistä on imuroida.
N: niinkö meinaat…siis uhkailetko minua !?
P: en tokikaan, kerroin vain faktat.
N: väitit samalla, että asunnossamme on pölyistä, toisin sanoen siivoan liian harvoin…se ei pidä alkuunsakaan paikkaansa. Siivoan joka ikinen päivä, katso nyt itsekin paikat hohtavat puhtauttaan !
P: sinä siivoatkin aivan liian usein, jatkuvasti saa olla varpaillaan, me emme kavereiden kanssa ihan hirveästi tykkää siivoushulluudestasi.
N: jaa, että siivoushullukin…siinä sinulle sinipiikaa, häivytkös!
P: enpä minä tästä minnekään, koska ajattelen olevani pölyhiukkanen ja olemasssa kuten sinäkin.
N: vai,että oikein ajattelet kuten minäkin…alapa sitten siivoamaan jälkiäsi…voin ottaa sillä aikaa päiväunet…niin menipä hiukkanen hiukkasen hiljaiseksi hah!
P: sanoin ajatelevani olevani pölyhiukkanen ja pölyhiukkaset eivät siivoile, sinä siivoilet koska et muuta osaa ajatella.
N: voi herranpieksut, olenko menettämässä järkeni tuollaisen pölyapinan vuoksi, ei hitto vie missäs se mieheni viipyy…
P: päissään on kuin käki…eikä uskalla tulla kotiinsa kun tasapaksu justiinansa odottelee kaulimen kanssa.
N: niin, että Puupäitäkö tässä vielä kaiken lisäksi ollaan ?
P: itsepähän keksit…olivat kyllä huomattavasti hauskempaa porukkaa eikä siivouskaan ollut niin nokon nuukaa.
N: vai Puupäitä, mutta katsos, nyt tulee oma mussukkani kotiin. Pitkän päivän on miesparka taas rehkinyt…hyvä kun pystyssä pysyy. Laitanpa hänelle jotain pikkusuolaista niin huomenna taas jaksaa. Otettiin isohko 30 vuoden asuntolaina tätä asuntoa varten, jugenttia on talo, eikä näitä kauheasti ole tarjolla, joten napattava oli mihin hintaan tahansa.
P: miesparka, totta tosiaan.

Joulusatu 2008 (SATU)

Näin tapahtui monta monta vuotta sitten. Joulupukin pajaan Korvatunturille tulvi lasten lähettämiä lahjatoivomuksia aivan kuten jokaisena jouluna aiemminkin. Mutta sinä jouluna joulupukin suureksi hämmästykseksi kaikissa lasten lähettämissä kirjeissä oli vain yksi toive. Miljoonissa ja miljoonissa toivomuksissa oli vain yksi ja sama sana: valkoista. Toden totta, kun Pukki oli saanut avattua joka ikisen kirjeen niin ihan jokaisessa luki pelkästään:valkoista.

Vaikka pukki oli vanha, todella vanha, niin vanha ettei ollut koskaan syntynytkään vaan oli aina ollut olemassa, silti hän ei ollut koskaan törmännyt vastavaan. Pukki oli täysin ymmällään. Mitä ihmettä lapset halusivat ? Vieläpä kaikki maailman lapset? Valkoista? Pukki ei muuta valkoista muistanut kuin oman partansa ja maidon, joka oli Pukin lempijuoma. Pukki päätteli, että tuskinpa lapset hänen partaansa halusivat, vaikka niin monasti jouluaaton lahjanjakoreissuilla lapset sylissään he sitä hamusivatkin, ihan vaan tarkistaakseen josko se oli ihan oikea. Ei, Pukin partaa se ei voinut olla, no entäs maitoa? Pukki laski mielessään montako lehmää tarvittaisiin, jotta kaikille maailman lapsille saataisiin jouluksi edes yksi litra maitoa. Niin suuria lukemia tuli, että ei riittänyt helmitaulu, laskutikku eikä taskulaskinkaan. Pukki alkoi jo hätääntyä, kas kun jouluaattoon oli aikaa enää 24 päivää, saman verran kun joulukalenterissa on luukkuja. Sitäpaitsi tontut eivät olleet koskaan ennen lypsäneet, ei taitaisi työ siinäkään mielessä sujua, puhumattakaan siitä, että lypsyhommat olisi aloitettava tältä istumalta ettei maito olisi aattoiltana hapanta.

Ei, valkoinen, jota lapset halusivat ei voinut olla Pukin partaa eikä lehmän maitoa. Mitä sitten?
Pukki päätti kutsua luokseen Tonttu Toimitusjohtajan, joka vastasi kaikista Pukinpajan toimituksista niin, että lasten toivomat lahjat olivat laadukkaasti ja ympäristöystävällisesti valmistettu sekä niin, että saman perheen lahjat olivat yhdessä säkissä kauniisti paketoituna ja valmiina jaettaviksi. Tonttu Toimitusjohtaja oli siis tavallaan pukin oikea käsi, jolla oli suuri vastuu. Vastuukysymyksissä ei sovi myöskän unohtaa Pukin rakasta Joulumuoria, joka oli tietenkin loppujen lopuksi kaiken takana.

Mutta nyt oli Pukki enemmän kuin pulassa, niinpä hän esitti ylitsepääsemättömältä tuntuvan ongelmansa Tonttu Toimitusjohtajalle. Aivan ymmyrkäisenä oli hänkin eikä osannut oikeastaan sanoa juuta ei jaata vaan jähmettyi täysin sanattomaksi. Pukki kuitenkin rohkaisi mielensä ja nosti niin sanotusti kissan pöydälle, aloittaen:
- Tilanne on toki vaikea, on siis vaara, että lapsukaiset jäävät ilman tuota valkoista lahjaansa, mikä se sitten lieneekään sekä lisäksi se, että tuhat ja sata tonttua joutuu työttömäksi. Ehdotan, että kutsut koko tonttujoukon yhteistoimintaneuvotteluihin pohtimaan syntynyttä tilannetta.
Tonttu Toimitusjohtajalla ei ollut parempaa ehdotusta, joten näin päätettiin tehdä.

Tonttujen viestintä on paljon helpompaa kuin ihmisillä, tontuilla ei ole kelloa laisinkaan vaan he ovat aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Tonttu Toimitusjohtajan ei tarvinnut ilmoittaa kuin ensimmäiselle vastaantulevalle tontulle tulevasta yhteistoimintaneuvottelusta niin jokainen tuhat ja sata tonttua tiesi olla paikalla.

Kokoussalissa tai siis kokouskolossa, tontuista kun oli kyse, vallitsi hiirenhiljaisuus. Kaikki tontut arvasivat, että nyt on jostakin todella vakavasta kysymys. Tonttu Toimitusjohtaja esitteli takellellen asian, hän oli huolissaan niin lapsista kuin tontuistakin. Kolosta ei kuulunut pihahdustakaan, tontut silmäilivät hämmästyneinä kuin puulla päähän lyötyinä toisiaan. Jokaisen aivot raksuttivat sanaa valkoinen.

Ensimmäisenä puheenvuoroa rohkeni pyytää Makasiini-Tonttu. Hän oli Joulupukinpajan varastopäällikkö.
- Tämä on katastrofi, hän vaikeroi. meillä on lähes vuoden tuotanto kaiken maailman elektroniikkaa, kamerakännyköitä, mp3 soittimia, pleikkareita ja nintendoja tuhansine peleineen ja nyt lapset haluavatkin pelkkää valkoista. Saanen vielä huomauttaa, että olemme joutuneet rakentamaan lisävarastoja edellisten vuosien virhearviointien vuoksi. Ne varastot ovat pullollaan mitä erilaisempia talviurheiluvälineitä ja muuta talveen liittyvää.

Kolossa alkoi käymään pelonsekainen supina. Näinkö tässä lapsille käy ja meille myös?
Eräs tunnetusti varsin omalaatuinen tonttu, Tonttu Tieteilijä oli katsellut koko tilaisuuden ajan kolon pikkuruisesta ikkunasta ulos omissa ajatuksissaan, kuitenkin samaan aikaan kuunnellen suurilla hörökorvillaan mistä tilaisuudessa puhuttiin. Hän oli erittäin luova ja etsi ratkaisuja kaikenlaisiin ongelmiin siksi häntä pidettiin outona, jostain syystä. Väitetään, että hän olisi kaukaista sukua itse Pelle Pelottomalle, mutta asiasta ei ole täyttä varmuutta. Tonttu Tieteilijä katseli edelleen ikkunasta ulos, nousi äkisti ja huusi:
- HEUREKA!
Koko tonttujoukko kääntyi katsomaan Tonttu Tieteilijää.
- MINÄ TIEDÄN MITÄ ON VALKOINEN!
KATSOKAA KAIKKI TUONNE IKKUNAAN!
Taivaalta alkoi ripottelemaan valtavia lumihiutaleita ja sillä hetkellä jokainen tonttu oivalsi mitä lapset olivat toivoneet. Lunta tuli niin sankalti, että tuo pikkuruinen ikkuna peittyi luomeen tuossa tuokiossa ja pian sitä olisi yllin kyllin kaikkien lasten toiveiden mukaan.

Tonttu Tieteilijä totesi, että olemme olleet uskomattoman sokeita. Meillä täällä Korvatunturilla on tietenkin aina lunta emmekä ole ymmärtäneet, että sitä ei välttämättä muualla ole. Tämä asia ratkaisi myös pari muuta ongelmaa. Nimittäin sinäkään jouluna tontut eivät jääneet työttömiksi vaan päättivät luoda lumet kaikkien ihmisten pihoilta, että vanhemmilla olisi aikaa leikkiä lastensa kanssa. Sinä jouluna joulupukin pajan varasto myös tyhjeni talvitavaroista ja joka ikinen lapsi sai valkoisten lumikinosten lisäksi uudet sukset, luistimet, pulkan, potkurin ja liukurin sekä lämmintä vaatetta jos tarvetta oli. Voi sitä riemua ja kiljuntaa, joka kiiri pulkkamäistä, luistinradoilta ja laskettelurinteiltä aina Korvatunturille saakka niin tonttujen kuin Joulupukinkin korviin. Joulumuorikin myhäili tyytyväisenä:
- Maailmassa kaikki hyvin.

Seuraavana vuonna Tonttu Tieteilijälle ojennettiin maailman lasten myöntämä Joulupukin Rauhanpalkinto, joka on ilman muuta maailman arvostetuin palkinto. Sen lisäksi hänelle annettiin arvonimi Lumiukko ja siitä lähtien lapset ovat pystyttäneet talvisin patsaita hänen kunniakseen. Juhlalliset seremoniat järjestettiin Korvatunturilla valtavassa lasten rakentamassa lumilinnassa. Palkinnonjakotilaisuuteen oli tietenkin kutsuttu kaikki maailman lapset ja lapset hurrasivat Tonttu-Tieteilijälle niin, että hurraa-huudot kuuluvat joulun aikoihin vielä tänäkin päivänä.

Sen pituinen se.